Onko lapselle haitallista, jos herkutteluun ei ole selkeää sääntöä?

Onko jotain nyrkkisääntöä, mistä voisi päätellä sopivan määrän herkkuja lapselle tai sen, milloin lapsi on saanut liikaa herkkuja?

Nyrkkisääntönä voisi sanoa, että herkkuja voi syödä ja oikeastaan tuleekin syödä päivittäin jokaisen henkilön oman kourallisen verran. Lapselle sopiva määrä on yksi hänen oma kourallisensa herkkua per päivä esimerkiksi aterian jälkiruokana. Liikaa herkkuja on syöty silloin, jos lapsi saa sokerihumalan eli ylivilkastuu ja käyttäytyminen muuttuu tai seuraava ateria tai välipala ei maistu tai kiinnosta. Siitä kertoo myös se, jos lapselle tulee huono olo, esimerkiksi maha kipeäksi tai jopa oksennus herkkujen syömisestä.

Leffaherkut: olen miettinyt, että leffaan mennessä herkut ajatellaan kuuluvan sinne. Siellä syödään pimeässä katsomatta, mitä syödään. Milloin herkut pitäisi ylipäätään syödä? Jos ei ole herkkupäivää, niin kun annat arkena karkin, niin sitten haluaa toisenakin päivänä samaan aikaan.

Leffaan saa toki ottaa mukaan tai valita herkkua. Henkilön oman kourallisen verran on sopiva määrä eli lapsi ottaa maksimissaan oman kourallisen verran ja aikuinen maksimissaan oman kourallisen verran. Tässähän aikuinen on esimerkkinä, ja aikuisen toimintatapa tarttuu sellaisenaan lapselle. Silti voidaan syödä normaali päivittäinen aterian jälkeinen jälkiruoka ja sitten on erikseen tämä leffaherkku. Jokapäiväinen jälkiruoka on rutiini, mihin ei vaikuta päivän muu herkuttelu. Herkut tulisi syödä aina aterian jälkiruoaksi esimerkiksi niin, että päivällisen jälkeen saa oman kourallisen verran jotain herkkua. Tämä aika voi toki olla lounaankin jälkeen. Tästä on hyvä tehdä rutiini koko perheessä, vanhemmat esimerkkinä. Tämä alkaa vaikuttaa vähitellen niin, että herkut eivät kiinnosta lasta enää entiseen tapaan. Ehdottomasti on hyvä pitää joka päivä herkkupäivä sen sijaan, että herkkuja rajattaisiin kuusi päivää ja sitten herkkupäivänä saa. Tämä vääristää entistä enemmän suhdetta herkkuihin ja niistä tulee entistä kiinnostavampia ja määrät vain kasvavat.

Onko lapselle haitallista, jos herkutteluun ei ole selkeää sääntöä? Esimerkiksi joskus voi olla monta päivää peräkkäin, kun syödään herkkuja ilman mitään juhlatilaisuuksia, ja sitten yhtäkkiä ollaankin vaikka viikko ilman? Haittaako lasta "vaihtuvat säännöt" vai onko se vain hyvä, että herkut ovat kuin makaronilaatikko tai mikä tahansa muu ruoka, se kestää muutaman päivän ja sitten taas mennään tovi ennen kuin sitä syödään uudestaan?

Pidän tuosta makaronilaatikkovertauksesta. Herkut tulisikin arkipäiväistää ja niitä tulee nauttia päivittäin, jotta ne neutraalistuvat ja mielenkiinto niihin katoaa. Edellä olenkin maininnut jokapäiväisestä jälkiruoasta, mikä on tärkeä rutiini koko perheelle ja juuri ajan kanssa arkipäiväistää suhdetta herkkuihin ja ne tippuvat jalustalta alas. Sääntö voisi olla, että ruoan jälkeen jokainen saa ottaa oman kourallisen verran mitä tahansa herkkua kaapeista, mitä tekee mieli. Tämä on erittäin toimiva tapa ja näin syömisen hallinta kehittyy parhaaksi mahdolliseksi suhteessa herkkuihin. Tämä ei tietenkään onnistu ja tuota toivottua tulosta, jos vanhemmat eivät sitoudu siihen. Loppujen lopuksi lapsi toimii aina samaan tapaan kuin vanhemmatkin eli ruokasuhdeasiat kopioituvat eteenpäin. Kannattaa ennemmin aina sallia kuin rajoittaa tai kieltää eli jokapäiväisen jälkiruoan lisäksi perheenä voi toki keittää pullakahvit iltapäivällä tai ottaa ”ylimääräiset” jätskit uimassa ja niin edelleen. On siis hyvä pitää joustavat säännöt, mutta niin, että jokainen tietää, että pääaterian jälkeen aina saa ottaa herkkua, jos haluaa. 

Nykyään suositellaan, ettei puhuttaisi herkuista ja ”kunnon ruuasta” erikseen, ja makeaa ja herkkua ei säännösteltäisi vain karkkipäiviin, eikä niitä demonisoitaisi. Tämä kuulostaa todella hyvältä, mutta käytännössä onkin ihan eri asia toteuttaa. Millä tavalla makeanhimoiselle lapselle ei sitten kerry hammas- ja muun terveyden kannalta liikaa sokeria, ja miten lapsi saa tarpeeksi ravintoaineita, jos makeaa ei kuulu rajoittaa?

Kun herkut otetaan aterian jälkiruoaksi, ne eivät rasita hampaita yhtään enempää, koska ateriasta tulee joka tapauksessa jo happohyökkäys hampaille. Myös, kun herkku on jälkiruokana, vatsa on jo täynnä ruokaa, jolloin määrät jäävät hyvin kohtuullisiksi, kun niitä ei syödä orastavaan nälkään. Näin herkuista ei ole lainkaan haittaa terveydelle eikä painolle. Herkkujen osuus päivän syömisistä on maksimissaan 1–2 lapsen omaa kourallista eli ei merkittävää määrää. On hyvin tärkeää pitää lapsen ja koko perheen ateriarytmi hyvin säännöllisenä, jotta energiantarve on huipussaan ja aterioita kertyy 5–6 päivässä. Tällöin kyllä lapsi saa riittävästi ravintoaineita päivässä.

Millä tavalla lapsen terveydestä voi pitää huolta ilman, että rajoittaa makean syöntiä (eli tavallaan demonisoi sitä), ja esimerkiksi ei vaadi ensin suolaisen ruuan syömistä? 

Niin, että perheessä syödään säännöllisesti: aamupala, (välipala), lounas, välipala, päivällinen ja iltapala. Vanhemmat näyttävät esimerkkiä ja toimivat saman rytmin mukaan. Rytmi on voimassa viikonloppuisin ja arkena sekä lomilla eli aina. Tällä on valtava merkitys hyvinvointiin. Vireystaso on huipussaan, jaksaa liikkua, uni on hyvää, ei tule mielitekoja eikä ruokahimoja, tunteiden säätely toimii, stressinsietokyky toimii, syömisen hallinta toimii sekä annoskoot ja herkuttelun määrä pysyvät kohtuudessa. 

Miten perustella lapselle, että nyt ei syödä herkkua tai että nyt syödään vain yksi herkku, kun herkkuja ei saisi kohdella mitenkään poikkeavasti muuhun ruokailuun nähden, ja kun lapsi niitä kuitenkin kinuaa jatkuvasti, eikä terveyden kannalta ole järkevää antaa niitä rajattomasti syödä? 

Edellä onkin tullut jo esille kaksi tärkeintä neuvoa tähän asiaan: erittäin säännöllinen ateriarytmi ja jokapäiväinen jälkiruokakäytäntö.

Onko lapsen ruokasuhde vääristynyt jo pienestä asti, kun makeanhimo on suuri eikä koskaan ole tilannetta, jossa oma-aloitteisesti valitsisi suolaisen vaihtoehdon edes ensin?

Lapselle kopioituu yleensä jo varhain oman vanhemman ruokasuhde. Jos vanhempi kipuilee oman ruoka- ja kehosuhteensa kanssa lapsen kuullen tai nähden, tämä usein vääristää myös lapsen oman ruoka- ja kehosuhteen. Yleensä herkkujen jatkuva kieltäminen tai rajaaminen tekee niistä entistä houkuttelevampia ja suhde niihin vääristyy. Lapsen makeanhimo voi toki usein johtua nälästä eli siitä, ettei ateriarytmi ole tarpeeksi säännöllinen tai ettei päivittäin tarjota kahta lämmintä ateriaa. Aamupala on myös erittäin tärkeä ateria aloittamaan päivän ja sinällään jo hillitsee päivän aikaista makeanhimoa.